Perttelin Peikot

Tämän vuoden Peikkorastit suunnistetaan Kruusilassa. Moni tuntee Perttelin maastot hienoista, jopa 50-80 metriä korkeista pienipiirteisistä avokalliomäistä. Tänä vuonna Kruusilassa on tarjolla hiukan erilaista maastoa. Maasto on kyllä pienipiirteistä avokakalliomaastoa, mutta korkeuserot ovat selvästi pienemmät. Kun suuret mäet eivät vauhtia hidasta, tämän vuoden maasto onkin paikoin todella vauhdikasta.

Ratamestari Pentti Tamminen kuvailee maastoa ja karttaa seuraavasti: "Kilpailukeskuksesta kun on noustu parikymmentä metriä metsän puolelle, niin jopa kelpaa viiletellä pienemmältä mäeltä isommalle, taikka notkoja seuraillen yrittää kartalla pysyä ja jopa tulevaa ennakoida. On puustoista ja avointa kalliomaastoa, vähemmän avaraa myös löytyy, ja tiheikköäkin vähän, mikä kartasta sitten tarkemmin selviää. Korkeuseroja on, mutta ei vaivaksi asti. Maasto sopii pitkän matkan ratoihin ja päinvastoin. Alueella on viimeksi järjestetty kansalliset kilpailut 1997, jonka jälkeen muutamat iltarastit. Ei pitäisi olla suunnistajille apua vanhoista mielikuvista. Kartta on selkeä ja juuri ajantaistettu. On se nyt aika lailla eri näköinen kuin vuoden 1995 painos, kun on avokalliot karttamerkiksi taas kelpuutettu."

Allekirjoittanut kävi heinäkuun alun ensimmäisten helteiden aikana maastossa kävelylenkillä kameran kanssa. Jos tuonne olisi sokkona viety, enpä olisi ensimmäisenä arvannut, että ollaan Perttelissä, sen verran erilaiselta maasto näytti verrattuna jylhiin Juvankosken, Romsilan ja Varvojärven maastoihin verrattuna. Samalla kun maasto näytti vähän vieraalta, se näytti niin hienolta, että olisi tehnyt mieli heti juoksemaan. Akillesvaivaisena vaan piti odotella aikoja parempia... Erikokokoisia avokalliokumpareita, pieniä soita välissä, joku metsälampikin. Välillä laakeaa avokalliota, jossa voisi juosta niin kovaa kuin jalat vaan vievät ja pää pysyy mukana eli rastit löytyvät. Jostain notkosta sitten välillä löytyy vähän rehevämää ja tiheämpääkin metsää. Ja karttapaloja kun katsoo, jonkun pienen hakkuunkin voi löytää kun oikein etsii. Tuskin maltoin, ja tuskin maltan edelleenkään, odottaa sitä hetkeä, kun pääsee koejuoksemaan ratoja ennen kisaa. Ja tietysti vielä kisaa seuraavana perjantaina Peikkojen Perjantairasteille kisamaastoon.

Sunnuntaina 5.9. koitti viimein se päivä, kun tiedottaja pääsi koejuoksemaan yhden radan. Edellisen päivän tiukan hiihtotreenin ja kesäisten akillesvaivojen jäljiltä tossu ei oikein noussut, mutta rata tuli kuitenkin kierrettyä. Jääköön ainakin tässä vaiheessa kertomatta, kuinka kauan radan kiertämiseen meni aikaa ja mikä rata se oli. Rata on juuri sellainen kuin pitkän matkan radan pitääkin olla eli on pitkiä välejä ja välillä vähän lyhyempiä. Välillä saa juosta todella kovaa, tai saisi juosta..., avoimessa kalliomaastossa, mutta lähellä rasteja on muistettava vaihtaa juokseminen suunnistamiseksi. Ylipäänsä vauhdikkaat ja helpohkot pätkät muuttuvat usein hyvin nopeasti hitaaksi ja peitteisemmäksi maastoksi, tätä saattaa tapahtua useita kertoja yhden rastivälin aikana. Pää on siis oltava koko ajan mukana touhussa. Itse maasto on vaihtelevaa, löytyy niitä laakeita avokallioalueita, löytyy avointa mäntyvaltaista metsää, löytyy reheviä suonotkoja, löytyy hienoa sammalpohjaista kuusikkoa. Kunnon pusikkoa ei juurikaan ole, risukkoa jonkin verran. Risukkoa löytyy erityisesti sieltä, missä kartassa on pystyvihreää, yllätys yllätys, mutta kovin paljon sitä ei tosiaan ole. Soitakin löytyy jonkin verran, ja niitä valvojankin mainitsemia tuoreita ojia. Polkuja ei aikuisten ratojen alueella ole juuri ollenkaan eli tarjolla on oikeaa metsäsuunnistusta, ei polkujuoksua. Kisan voittamiseen tarvitaan hyvää juoksukuntoa, hyvää suunnistustaitoa ja rytminvaihtokykyä. Ei saa unohtua juoksemaan liian kovaa, kun maasto muuttuu peitteisemmäksi ja rasti lähestyy, eikä saa unohtua juoksemaan liian hiljaa, kun maasto muuttuu avoimemmaksi.

Alla paloja tuoreesta kilpailukartasta. Vanha kartta vuodelta 1995 löytyy kokonaisuudessaan toisaalta näiltä kisasivuilta.

Jari Kleemola

Tiedottaja